Se että niin monet ovat vaeltaneet Inca Trailin, ei suinkaan
tarkoita sitä, että reitti olisi jotenkin helppo tai kevyt. Tämän opin
kirjaimellisesti kantapään kautta vaelluksemme aikana. Toinen asia minkä opin
ja huomasin, oli se että tällainen viisikymppinen on hieman yli-ikäinen tuolle
reitille; kanssavaeltajien keski-ikä näkyi olevan selkeästi alle kolmekymmentä.
Mutta reissu oli palkitseva!
Saavuimme Peruun Iberian suoralla lennolla Madridista
Limaan, josta yöpymisen jälkeen jatkettiin kotimaan lennolla Cuscoon kolmeksi
päiväksi totuttelemaan korkeaan ilmanalaan. Cusco on varsin oiva paikka
tuollaiseen totutteluun, sijaitseehan se 3400 metriä merenpinnan yläpuolella ja
tuhannen metriä korkeammalla kuin vaelluksen määränpää Machu Picchu. Tosin
matkan varrella piipahdetaan kyllä selkeästi korkeammallakin, yli 4200
metrissä. Cusco oli muinaisen Inkakulttuurin pääkaupunki, joten kaupungin
ilmeessä kilvoittelee tasapuolisesti niin Inkojen kuin espanjalaistenkin käden
jälki. Kovasti espanjalaiset tekivät töitä hävittääkseen Inkojen kulttuurin,
mutta esim. Inkojen insinööritaito rakentamisessa oli niin korkealla tasolla,
että hävittämättäpä jäi. Joissakin rakennuksissa on edelleen näkyvissä
espanjalaisten yrittäminen; aluksi on yritetty hakata rakennusta maantasalle ja
kun se on todettu mahdottomaksi, on yritetty peittää Inkojen käden jälki
rappauksella ja seinämaalauksilla. Inkojen ylivertaisuutta rakentamisessa kuvaa
hyvin se, että sitten Inkakulttuurin romahtamisen Cusco on mennyt ns.
maantasalle kahdesti maanjäristyksissä, mutta Inkojen rakennukset ovat
säilyneet vaurioitta!
Cusco
Nykyisin kaupungin katukuvaa hallitsevat Inca Trailille
valmistautuvat ja sieltä palaavat turistit, joten sellainen normivarovaisuus on
ihan paikallaan kaupungilla liikkuessa, kuten kaikissa muissakin
turistikohteissa, ne kun tapaavat vetämään puoleensa myös taskuvarkaita ja
muita lieveilmiöitä. Majapaikkana Cuscossa meillä oli hotelli Monasterio, alun
perin jo 1600-luvun lopulla rakennettu viiden staran majatalo, missä palvelu
oli vähintäänkin kiitettävää. Miellyttävä yllätys odotti huoneessa jo heti
kättelyssä; pöydällä oli sekä jenkkiläinen että eurooppalainen adapteri, joten
eipä tarvinnut ensimmäisenä lähteä adapterikauppaan. Ainoa miinus hotellille
tulee äänieristyksestä, jota ei ollut! Sekä viimeisenä iltana ennen trailia,
että ensimmäisenä iltana trailin jälkeen hotellin juhlasalissa oli jonkinlaiset
kinkerit ja musiikki kuului huoneeseen kuin seiniä ei olisi ollutkaan!
Palasimme siis samaan hotelliin vaelluksen jälkeen, hotelli säilytti
ylimääräisiä kamojamme ilman eri veloitusta tuon ajan ja puhtaat pyykitkin
olivat sängyllä odottamassa väsyneitä vaeltajia. Eipä voi hotellia paljon
moitiskella!
Inca Trailia edeltävät totuttelupäivät käytimme tutustumalla
Cuscoon ja sen ympäristöön. Meillä oli koko ajan oppaana sama Gondor Travel’in
kaveri, joka oli lähdössä oppaaksemme myös IT:lle. Mielestämme tämä oli hyvä
järjestely, näin opas oli jo valmiiksi ”tuttu kaveri” vaelluksen alkaessa ja
hän oli myös puolestaan ehtinyt muodostaa käsityksensä meistä ja meidän
kondiksesta ja edellytyksistämme. Yhden päivän vietimme tekemällä
kaupunkikierroksen Cuscossa, missä piisaa kyllä nähtävää jos museot ja kirkot
kiinnostavat. Itse olen sitä mieltä, että kirkot ja katedraalit ovat kyllä
hienoja ja kauniita, mutta kun on nähnyt yhden sellaisen, ei niissä muissa niin
hirveästi ole enää näkemistä. No, menihän se päivä siinäkin. Toisen päivän
kulutimme kiertoajelulla Scared Valleyssa, lähinnä Pisacin markkinoilla ja Ollantaytambossa.
Ihan mielenkiintoista katsottavaa ja oppaamme Darwin osoittautui todelliseksi
tietopankiksi mitä Inkakulttuuriin tulee. Lisäksi käytiin ihmettelemässä Perun
ainoaa suolakaivosta, ei oikein tiedä miksi, mutta sekin tuli nähtyä. Kolmannen
totuttelupäivän käytimme tekemällä pitkän mutta kevyen kävelylenkin ympäri
kaupunkia, ihan vaan totuttaaksemme kropat pieneen liikkeeseen ohuessa
ilmanalassa. Muuten totuttelu hoidettiin ohjeiden mukaan, eli rasitusta
välttäen runsaasti kokateetä juoden ja alkoholia kartellen. Nuo ohjeet olivat
erinomaisen toimivat ainakin miedän kohdalla; emme kohdanneet mitään ongelmia
korkeuden suhteen. Meillä oli mukana ”kaiken varalta” reseptilääkettäkin (nimi
unohtunut) vuoristotautiin, mutta onneksi siihen ei tarvinnut turvautua.
Ollantaytambo
Sitten koetti odotettu hetki, Inca Trail. Herätys viideltä
ja kuudelta autolla kohti IT:n alkupistettä, ”km82” merkkiä Urubamba-joen
rantaradalla. Parin tunnin autoilun jälkeen kun saavuimme ”pelipaikalle”,
luulin että aukiolla on toinenkin ryhmä valmistautumassa vaellukseen, sillä
väkeä oli kohtuullisen paljon, kuten myös tavaraa. Ilmeemme oli varmaan
näkemisen arvoisia kun Darwin esitteli koko ryhmän meille: Darwin, kaksi
kokkia, kolmetoista kantajaa ja hieroja! Siis koko se porukka oli vain meitä
kahta varten! Olin kyllä reissua tilatessani ruksinut kohdan ”Luxury Inca
Trail”, sillä se oli ainoa keino saada Nainen suostumaan telttamajoitukseen ;)
Sittemmin olin jotenkin unohtanut tuon sanan ”luxury” kokonaan, mutta nyt se
tuli vastaan koko komeudessaan. Mutta kyllä niillä kantajilla sitten tavaraa
olikin: hierontateltta oikeine hierontaplintteineen, suihku- ja wc-teltat,
meille ihan oikeat jalalliset vuoteet etc. Kun jokaisen kantajan maksimikuorma
on asetuksella rajoitettu 25 kiloon, niin selvähän se että porukkaa tarvitaan
aika paljon tuon kamamäärän kantamiseen. Aluksi olimme jotenkin hämillämme ja
hieman noloinakin kun tuollainen joukko paikallisia oli huolehtimassa vain
meidän kahden hyvinvoinnista, mutta melko pian onnistuin kääntämään fiilikset
positiivisiksi ajattelemalla olevani kohtuullisen suuri työllistäjä
paikallisille. Jotka muuten ihan oikeasti ovat köyhiä, meillä Suomessa ei
tiedetä köyhyydestä mitään jos verrataan Peruun! Yhtenä iltana illallispöydässä
otin asian puheeksi Darwinin kanssa ja hän kertoi tuon olevan juuri oikea tapa
ajatella; kantajat ovat pääasiassa paikallisia maanviljelijöitä, jotka
kuitenkin saavat yli puolet perheen vuosituloista Inca Traililta! Kantajan
homma IT:llä on kuulemma todella haluttu ja tavoiteltu paikallisten keskuudessa
ja kerran saatu homma periytyy isältä pojalle.
Darwin ja ryhmä
Kantajamme olivat jo hävinneet horisonttiin valtavine
kantamuksineen kun saimme tarkastuskopilla leimat papereihimme ja talloimme
kapoista kävelysiltaa pitkin yli vuolaasta Urubambasta IT:n alkuun. Ensimmäinen
päivä on melko leppoisaa kävelyä hyväkuntoisella polulla, noin 12 km. Polku on
pääosin niin leveä että rinnakkain käveleminen ei tuota vaikeuksia, joten juttu
luisti mukavasti ja Darwin kertoili loputtomia tarinoita Inkoista ja sattumuksista
Traililla. Noin puolimatkassa oli aika pysähtyä lounaalle: meidän gruppo oli
pystyttänyt keittiö-, ruokailu- ja wc-teltat ja laittanut oivallisen neljän
ruokalajin luonaan! Oli melkoisen herraskaista lappaa alkukeittoa käkättimeen
posliinilautasilta noissa oloissa. Punkkuakin olisi ollut tarjolla, mutta
ajattelimme jättää juopottelut myöhempään ajankohtaan kun ei ollut ihan tarkkaa
käsitystä edessä olevista rasituksista. Lounaan jälkeen polku alkoi muuttua
kapeammaksi ja nousemaan ylöspäin. Liikenne polulla oli vilkasta kun kantajia
sujahteli ohitsemme tasaisena virtana. IT:lle päästetään päivittäin vain
kaksisataa vaeltajaa ja heidän kantajansa. Kantajilla on ehdoton etuajo-oikeus
Traililla, joten ryhmän viimeisen huikatessa ”porters” koko ryhmä pysähtyy ja
siirtyy vuoren puoleiseen reunaan antaen kantajille vapaa pääsyn eteenpäin.
Kantajat ovat pieniä ja sitkeitä äijiä - keski-iältään ehkä vähän yli
kolmekymppisiä – jotka etenevät narusandaaleissaan uskomatonta vauhtia
jättimäisten kantamustensa kanssa. Jo pelkkä katseleminen sai meikäläisen
hengästymään. Ensimmäisen päivän viimeinen tunti antaa vaeltajille pienen
maistiaisen tulevasta nousemalla lopussa jo kohtuu jyrkästi kohti ensimmäistä
leiripaikkaa, Huayllabambaa. Täysin valmiiksi rakennettuun leiriin saavuimme
vähän neljän jälkeen ihan kohtuukuntoisina. Suihkuteltan katossa odotti
säkillinen lämmintä vettä ensimmäistä vaeltajaa; melkoista luxusta
leirioloissa. Ja luxus sen kun lisääntyi kun suihkun jälkeen asetuimme
vuorotellen hierontaplintille tunnin kestävään kokovartalohierontaan; melkein
hävetti ;) Illallinen noudatteli lounaan viitoittamaa polkua, joten moitteen
sanaa ei voi esittää. Kun oivallisen pihvin oli huuhdellut alas lasillisella
punkkua, ei nukkumattia tarvinnut kauaa odotella, mikä sinänsä oli ihan hyvä
juttu, olisihan huomenna edessämme ennakkoon reitin kovimmaksi markkinoitu
päivä. Ai niin, iloinen ylläri oli makuupussista löytyneet kuumavesipullot.
Mutta täähän olikin luxury…
Inca Trailin alkupiste
Aamulla herätys oli kuudelta. Teltan ovelle ilmestyi kaksi
pesuvadillista lämmintä vettä, joten välttämättömät aamutoimet sujuivat niin
sivistyneesti kuin tuollaisissa leirioloissa on mahdollista. Uskomattoman
monipuolisen (munia, makkaroita, pekonia, leikkeleitä, mysliä,
hedelmäsalaattia, jugurttia etc.) aamiaisen jälkeen noin seitsemältä lähdimme
reissun kovimpaan päivään. Polku otti vaeltajista heti luulot pois jatkamalla
siitä mihin eilen jäätiin, hieman jyrkempänä vain! Toinen vaelluspäivä jakautuu
selkeästi kahteen osaan; ensin reilu 1200 metrin nousu Huayllabambasta
Warmiwanuscalle ja sen jälkeen erittäin jyrkkä, reilun 600 metrin lasku
toiselle leiripaikalle, Pacaymayolle. Nousu reitin korkeimmalle kohdalle vei
meiltä sellaisen kuutisen tuntia, neljän tunnin jälkeen nautittiin lounasta jo
totutun kaavan mukaan. Nousussa on oikeastaan kaksi inhottavaa tekijää: se
muuttuu loppua kohti jyrkemmäksi ja ilma tietysti muuttuu ohuemmaksi mitä
lähemmäksi huippua saavutaan. Me valitsimme taktiikaksi höyryveturimaisen
hitaasti-mutta-varmasti-perille –metodin, joka osoittautuikin oivalliseksi.
Nuorempia vaeltajia puski aamupäivän kuluessa ohi vasemmalta ja oikealta, mutta
mekin pääsimme perille. Huipulla olimme olosuhteisiin nähden ihan hyvässä
hapessa, pysyimme omilla jaloillamme ja pystyimme juttelemaan ja naureskelemaan,
kun taas ainakin kolme kiireisempää kulkijaa näkyi makailevan maassa naama
sinisenä lääkehappea hengitellen. Jokaisella vuoristo-oppaalla on repussaan mm.
lääkehappipullo ylirasitusta ja vuoristotautia varten. Meidän kantajista neljä
oli jäänyt odottamaan meitä huipulle; yksi toimi tarjoilijana, toinen soitti
huilua ja kaksi piti meille muuten vaan seuraa kun nautimme lasilliset
kuohuviiniä ja sen jälkeen isot mukilliset kokateetä! Se oli taas sitä luxurya…
Fiilis oli korkealla kun tiesi että korkein kohta oli saavutettu ja pahin nousu
kiivetty.
Huipulla
Warmiwanuscan huipun jälkeen alkoi vaelluksemme ainoa kunnon
vesisade, joka teki kivetystä polusta liukkaan ja jyrkästä laskusta niin ollen
erittäin haastavan ja hitaan. Mäkin olen iso kaksimetrinen ukko ja jos tämän
kokoinen äijä liukastuu jyrkässä laskussa, on tuloksena yleensä jotain ikävää.
Niinpä meillä meni laskeutumiseen lähes kolme tuntia kun jokaiseen askeleeseen
joutui keskittymään. Laskeutuminen ei varmaan olisi ollut mitenkään erityisen
haastava muuten, mutta kun alla oli kuuden tunnin kiipeäminen ja jalat sen
seurauksena ja valmiiksi ”hyytelöä”, piisasi laskussakin haastetta ihan
riittämin.
Toisen yön leiri, Pacaymayo, sijaitsee 3600 metrissä, eli
selkeästi vuoristotaudin riskialueella. Naisella ei ollut mitään oireita, itse
heräsin yöllä pari kertaa sellaiseen tunteeseen että en saa ilmaa ja
hengittäminen on vaikeaa. Mutta kun muita oireita ei esiintynyt, en kantanut
asiasta isompaa huolta. Yöpyminen ja leirielämä sujui täsmälleen saman kaavan mukaan
kuin edellisenäkin yönä, paitsi että illallisella oli pihvin sijasta tarjolla
höyrytettyä merianturaa, nams.
Pacaymayon leiri, taustalla IT kapeana juovana rinteessä
Reissun kolmas aamu valkeni totuttuun tapaan heti kuudelta
ja aamutoimien jälkeen olimme taas seitsemältä traililla. Edellisen päivän
kiipeämisen jälkeen olin jo taputellut itseäni henkisesti olalle ja jotenkin
orientoitunut siihen, että pahin on nyt takana ja loppu on jonkinlaista
leppostelua… Jonkinlainen pettymys oli ehkä se hallitsevin tunne kolmannen
päivän aamuna kun totesimme että edessä on lähes neljänsadan metrin nousu, joka
on selkeästi jyrkempi kuin edellisen päivän pitkä nousu! Ja kuten edellisenäkin
aamuna, IT ei antanut yhtään armoa vaan nousu alkoi välittömästi leiristä
poistuttaessa. Mutta samalla höyryveturitaktiikalla tästäkin noususta
selvittiin, vaikka alkunousun jälkeen tarjolla oli vähintään yhtä jyrkkä
laskeutuminen kuin edellisenäkin päivänä. Päivän keskivaihe, pari tuntia ennen
lounasta oli reissun leppoisin; hyväpintaista polkua lähes tasamaalla,
käveleminen oli yhtä juhlaa. Lounaan jälkeen loppupäivä menikin sitten
erinomaisen jyrkässä laskussa, varsinkin päivän lopussa lasku oli erityisen
jyrkkä ja polkua ei ole kivetty, eli yhtään askelmaa ei ollut tarjolla; nilkat
ja polvet huusivat hoosiannaa illalla leirissä. Jännä huomio päivässä oli se,
että varsinkin iltapäivällä havaitsimme aiempina päivinä ohitsemme kiiruhtaneen
nuorison tulevan nyt reppu edellä meitä vastaan, jotkus varsin väsähtäneen
näköisinä. Kaitpa sitä jo tässä iässä tuntee kroppansa ja osaa jakaa vauhdin
sopivasti. Ja ennen kaikkea tajuaa sen tosiasian, että jokainen vaeltaja
viettää IT:llä ihan saman ajan, kolme ja puoli päivää, riippumatta siitä miten
kovasti kiiruhdat matkan varrella.
Pacaymayon leiri ja trailia
Viimeisenä aamuna herätys oli jo 04.30, jotta ehtisimme
tarkastusasemalle heti sen avauduttua 05.30. Ja mehän ehdittiin. Pariin
aikaisempaan päivään verrattuna viimeisen päivän reilun perin tunnin vaellus
tuntui sellaiselta leppoiselta sunnuntaikävelyltä ilman isompia nousuja tai
laskuja. Saavuimme Inti Punkulle vähän ennen kahdeksaa ja pettymys oli suuren
suuri kun harmaa pilvimassa peitti Machu Picchun allensa! Mutta kuin
tilauksesta virisi mukava länsituuli, joka puhalsi pilvet tieltään ja MP koko
komeudessaan levittäytyi eteemme. Inti Punku on siis se piste, mistä MP näkyy
ensimmäisen kerran Inca Trailin vaeltajille. Ja kyllä täytyy sanoa, että hetki
oli aika hieno – tätä varten kannatti raahata painava järjestelmäkamera tänne
asti. Kamera olikin painavin varuste mun päivärepussa, missä kameran lisäksi
oli vain vesipullo, sadetakki ja sadeviitta, muuta kamat olivat kantajien
huostassa.
Mach Picchu Inti Punkulta nähtynä
Inti Punkulta on enää noin puolen tunnin leppoisa lasku
kohti Machu Piccua. Juuri ennen MP:n ulkomuuria on kivetyssä polussa poikittain
poikkeuksellisen suuri ja kohollaan oleva kivi; sitä kiveä pidetään IT:n
virallisena päätepisteenä. Askel sen kiven yli oli komea hetki jonka jälkeen
olikin sopivaa paiskoa yläfemmoja oppaan ja kanssavaeltajien kanssa. Opas
Darwin kertoi että meidän kanssa yhtä aikaan reissuun lähteneistä kahdesta sadasta haikkereista
12, eli 6%, on joutunut keskeyttämään vaelluksen uupumuksen tai vuoristotaudin
vuoksi. Darwin kertoi että useimmiten keskeyttäjä on nuorehko ja erittäin
hyväkuntoinen ihminen, joka ei suhtaudu vakavasti ohueen ilman alaan ja joka
luulee itsestään liikoja ja vetää itsensä loppuun ensimmäisenä tai toisena
päivänä.
Machu Picchu
Itse MP on ihan hieno raunio, mutta tässä vaiheessa reissua
raunioita on nähty jo sen verran, että pelkkä ajatuskin hortoilusta siellä
alhaalta tulevan turistilauman keskellä tuntui jotenkin vieraalta. Joten suoritimme
sellaisen vajaan tunnin pikakierroksen raunioilla ja karkasimme turistien
jaloista alas Aquas Calientesin kaupunkiin odottelemaan junaa takaisin Cuscoon.
Machu Picchulle lasketaan tuhat ihmistä päivässä, eli 200 tulee Inca Traililta
ja 800 alhaalta Aquas Calientesista busseilla. Jotenkin meillä oli IT:n jälkeen
sellainen olo, että emme halunneet viettää aikaa turistilaumassa. Darwin
sanoikin, että on aivan eri asia onko haikkeri vai turisti. Junia AC:stä
Cuscoon menee tasasin välein pitkin päivää ja junia on monen tasoisia, alkaen
aikaisin aamulla menevästä kantajien junasta päätyen viiden tähden luxusjuniin.
Me käytimme MP:n löytäjän Hiram Binghamin mukaan nimettyä junaa, missä palvelu
oli vähintäänkin kohdallaan ja elävä musiikki viihdytti matkaajia neljän tunnin
taipaleella.
Inca Trail oli uskomattoman hieno once-in-a-lifetime
–kokemus. Mistään hinnasta en lähtisi sinne uudestaan, mutta hetkeäkään en myöskään
kadu! Mikäli fyysiset ja muut edellytykset antavat myöten, suosittelen
vaellusta jokaiselle joka on vähänkään kiinnostunut omista rajoistaan ja Inka
–kulttuurista. Muutamia huomioita IT:lle lähtijöille:
-
Ole alle kolmekymppinen
-
Jos olet yli kolmekymppinen, ole keskimääräistä paremmassa kondiksessa, normaalilla istumaduunarin
kunnolla voi tulla vaikeaa, superkuntoa ei tarvita
-
Noudata annettuja ohjeita korkeaan ilmanalaan totuttelussa
-
Hommaa parhaat ja tukevimmat retkeily- tai vaelluskengät
-
Hommaa KAKSI kävelysauvaa
-
Älä tupakoi, jääpi tod.näk. huippu näkemättä, IT:llä on muutenkin tupakointi kielletty
-
Muista että se on vauhti mikä tappaa, kaikki vaeltajat käyttävät IT:iin saman kolme ja puoli päivää, kiire
ei auta
