sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ecuadorin Amazonilla


Amazonin sademetsän mittasuhteet ovat lähestulkoon käsittämättömät: pinta-ala on noin 7,5 miljoonaa neliökilometriä eli noin 23 kertaa Suomen kokoinen! Alueella elää noin kymmenesosa kaikista maapallon lajeista ja lintulajeista viidennes. Amazonin vesistössä elää enemmän kalalajeja kuin Atlantin valtameressä! Ja elääpä Amazonissa jopa paikallinen valaskin. Kymmenen viime vuoden aikana Amazonin sademetsästä on löytynyt lähes 1500 uutta lajia, eli uusi laji löytyy noin joka toinen päivä!

Tutkailin noita hämmentäviä lukuja Napo Wildlife Centerin esitteestä istuessani koneessa Quiton lentoasemalla odottamassa lähtölupaa lyhyelle lennolle kohti Cocaa, viralliselta nimeltään Puerto Francisco de Orellana. Nimi saattaa olla virallinen, mutta ei sitä kukaan käytä; kun yritin hommata lentolippua tuonne, myytiin mulle pelkkää ei-oota, kunnes virkailijalle selvisi että tarkoitinkin Cocaa, ota noista sitten selvää… Coca on vilkas liikenteen solmukohta Napo-joen etelärannalla, noin puolen tunnin lentomatkan päässä pääkaupunki Quitosta. Kaupunki ei millään tavalla houkuttele turistia jäämään yhtään pitemmäksi aikaa kuin on pakko; katukuvaa hallitsee öljy- ja puutavarayhtiöiden huoltoliikenne, valtaosa yrityksistä näyttää olevan jotenkin tekemisissä noiden alojen kanssa, jopa enemmistö lentoaseman asiakkaistakin näytti olevan alan työmatkalaisia, ainakin haalareiden ja lippisten logoista päätellen.

Ecuadorin Amazonilla on kolme pääasiallista elinkeinoa: öljynporaus, puutavarateollisuus ja matkailu, suurimmasta pienimpään lueteltuna. Meidän määränpäämme, Napo Wildlife Center sijaitsee reilun kolmen tunnin venematkan päässä Cocasta, Yasunin luonnonsuojelualueella. Yasuni National Park on Ecuadorin suurin luonnonsuojelualue ja on myös UNESCOn suojelukohde. Suojelua alue tarvitseekin, lännessä alue rajoittuu Brasilian rajaan, mutta kaikilta muilta sivuilta aluetta puristaakin öljyteollisuus ja sen laajenemispyrkimykset. Ottamatta sen enempää kantaa luonnonsuojeluun ja energiabisnekseen, totean vain että onneksi meillä vielä on tämän kaltaisia alueita.

Onneksi Cocassa ei tarvinnut sen pitempää aikaa viettää, vaan pääsimme matkaan saman tien. Matkaa tehdään Napo-joen alavirtaan ensin noin kaksi tuntia moottoroidulla ”kanootilla”, johon mahtuu parisenkymmentä matkustajaa ja perässä näkyi olevan sata hevosvoimainen perämoottori, varsinainen kanootti siis. Aivan kuin Cocassakin, joen liikennettä hallitsee teollisuuden kuljetukset; eri kokoisia proomuja kuormanaan rekkoja tai rakennusmateriaaleja sekä öljy-yhtiöiden logoilla varustettuja kanootteja ihmisten kuljettamiseen vilisee joella, pari paikallista kalastajaa ruuhissaan näyttivät jotenkin väärään paikkaan eksyneiltä.

Huoltoliikennettä Napo-joella

Parin tunnin ryskytyksen (”kanootin” matkavauhti oli ehkä 25 solmua…) saavuimme nimettömän sivuhaaran suulle, missä moottorikanootti vaihdettiin selvästi pienempään melottavaan versioon ja matkanteko muuttui enemmän vastaamaan mielikuvaani sademetsässä kulkemisesta. Olimme saapuneet NWC:n omistavan Anangu –yhteisön maille, missä kaikenlainen moottoroitu liikenne on kiellettyä, siis myös perämoottorit. Matka perille muutaman metrin levyistä uomaa pitkin otti noin puolitoista tuntia ja jo matkan aikana tunsin tulleeni täysin eri maailmaan raskaan teollisuuden ja kiireen keskeltä. Pelkkä ajatus isosta proomusta lastinaan öljyrekkoja tuntui vieraalta kun katselin täysin äänettömästi ohi lipuvaa sademetsää ja kuuntelin tuhansien lintujen kakofoniaa. Välillä puut muodostivat uoman päälle täydellisen holvikaaren ja mieleeni tuli Indiana Jones –tyyppiset leffat, missä kahdeksanmetriset kuristajakäärmeet lekottelevat joen yllä oksalla odottamassa alta melovaa viatonta matkamiestä, valmiina pudottautumaan niskaan… No, kukaan ei pudottautunut niskaamme - emmekä valitettavasti edes nähneet sitä kuristajakäärmettä - joten pääsimme perille NWC:iin kommelluksitta. Kaponen uoma levisi halkaisijaltaan noin kilometriseksi laguuniksi, jonka rannalle NWC on rakennettu. Lodge muodostuu päärakennuksesta ravintoloineen, kuudestatoista majoitusrakennuksesta ja alueen keskellä olevasta näköalatornista. Ensimmäisenä iltana emme juuri muuta ehtineet kuin käymään taloksi, kuuntelemaan tervetuloesitelmän ja syömään illallisen, mutta kaikesta päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi korkea laatu, osaava ja innostunut henkilökunta ja aivan uskomaton luonnonrauha. Tai no, rauha ja rauha; linnut ja apinat pitivät lähes infernaalista möykkää, mutta mitään ulkopuolisia ääniä ei sitten kuulunutkaan.

Kanoottien vaihtoasema
Napo Wildlife Center 


Paikan kolmisenkymmentä vierasta oli jaettu pienempiin ryhmiin, ”kanootillisiin”. Meidän kanootissa oli meidän kahden lisäksi yksi pariisilainen lakimies, joka tappoi ylimääräistä viikkoa odottaessaan kaverinsa häitä Quitossa ja noin kolmekymppinen jenkkipariskunta, jotka olivat juhlimassa toista hääpäiväänsä. Ihan asiallista ja mukavaa porukkaa kaikki, franskis oli liikkeellä enemmänkin häihin kuin sademetsään soveltuvalla varustuksella, mutta hyvin sekin selvisi kun vähän kerättiin vaatteita ja varusteita sille. NWC:ssä on kahdenlaisia päiväohjelmia: joko kaksi luontoretkeä päivässä, välillä lounas lodgessa tai sitten yksi kokopäiväretki jolloin lounas syödään matkan varrella. Ja nyt varoituksen sana kaikille tuonne lähtöä suunnitteleville: paikassa ei ole yhtään mitään muuta tekemistä, eli jos sademetsän luonto ei kiinnosta, tämä on väärä paikka! Esimerkiksi logden edessä aukeava laguuni näyttää houkuttelevalta uimisen kannalta, mutta tieto lätäkön eläinkunnasta karsii ne halut aika pian: musta kaimaani, anaconda, sähköankerias ja piraija kuuluvat kaikki vakituisiin asukkeihin!

Kaimaanivauva


Mutta me olimme saapuneet paikalle nimenomaan luonnon takia, joten meille tuo ohjelma sopi mainiosti. Pieni pettymys oli kyllä villieläinten spottaamisen vaikeus, jos verrataan vaikkapa Afrikan safareihin niin välillä tuntui että ”eihän täällä näe juuri mitään”. Tuo vaikeus johtuu sademetsän uskomattoman rikkaasta lajistosta; kasvillisuus on niin uskomattoman tiheää, että monesti ainoaksi havainnoksi eläimestä jää pusikon rytiseminen ”jossain etuvasemmalla”. Jossain Krüger Parkissahan näkyvyys voi olla kilometrejä, selvähän se että eläimiä on siellä helpompi nähdä. Mulle tämän reissun pääkohteet olivat musta jaguaari ja anaconda. Jaguaari nähtiin, mutta jos mulle ei olisi kerrottu että kyseessä on tuo himoittu kissa, olisin kyllä edelleen autuaan tietämätön asiasta; pusikko rapisi ja heilui ja sellainen tumma hahmo tiheän oksaston takana pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan jotain kunnes katosi takaisin tulosuuntaansa. Kissan valokuvaamisesta oli turha edes haaveilla! Anacondasta emme nähneet edes vilahdusta, reissun ainoa käärme oli sellainen mun peukalon vahvuinen, kuulemma totaalisen harmiton mato yhtenä iltana meidän terassin kaiteella. Eräs alueen kiinnostavimmista (mulle) lajeista on jättiläissaukko, mutta kahden illan yhteensä noin kuuden tunnin kyttääminen saukkojen pesällä jäi tuloksettomaksi, saukot vaan eivät olleet kotona tai eivät halunneet näyttäytyä. Eli jos tarkoitus on vain spotata mahdollisimman paljon villieläimiä, tämä ei välttämättä ole se paras paikka. Tänne ei oikeastaan kannata lähteä jos ei ole spesifisti kiinnostunut jostain tietystä lajista tai tämäntyyppisestä luonnosta.

Ei mikään varsinainen kuristajakäärme


Reissun ehkä parasta antia olivat linnut ja apinat. Apinalajeja bongasimme seitsemän, joukossa melko harvinainen kultamantteli tamariini (jälleen niin vikkelä että kamera ei mukaan ehtinyt…), sama kaveri joka esiintyy NWC:n logossakin. NWC:n noin 22 000 hehtaarin alueella on parikin vilkasta clay lickiä, eli saviseinämää, mihin papukaijat kokoontuvat syömään ja nuolemaan savea, joka neutralisoi niiden elimistöön vääränlaisten marjojen yms. mukana kulkeutuneet myrkyt, siis sellaisia luonnon omia apteekkeja. Meno noissa paikoissa on välillä melkoista satojen eri kokoisten papukaijojen tungeksiessa pienellä, muutaman neliömetrin alueella. Tuollakin näyttää vallitsevan isomman oikeus: kaikki muut poistuvat paikalta valtavien sini-punaisten macaw’n saapuessa hoivaamaan elimistöään savella.

Clay lick
Macaw

Lodgen keskellä oleva torni on tosiaankin pelkkä näköalatorni, tarjoaa kyllä kauniit näkymät laguunille, mutta siinä kaikki. Ihan eri juttu taas on vartin kanoottimatkan ja tunnin kävelyn päässä oleva canopy tower (tsori, vähän hankala kääntää tuota… latvatorni?). Torni on nelisenkymmentä metriä korkea, nousten juuri sopivasti sademetsän puiden latvojen korkeudelle ja aavistuksen ylikin, tarjoten aivan uskomattomat näkymät yläviistosta. Huikeaa nähdä ylhäältä päin macaw’t lentämässä puiden latvustossa. Muutenkin elämää näytti olevan selkeästi enemmän latvoissa kuin maanpinnan tasolla, tai ainakin se oli helpommin havaittavissa sieltä. Unohtumaton näky oli kun noin satapäinen squirrel monkey –lauma (kääntyyköhän orava-apinaksi?) ohitti tornin ehkä parin kymmenen metrin päästä hyppimällä latvasta toiseen. Siinä tuli taas mieleen syvä kiitollisuus mahdollisuudesta nähdä tällaisia asioita.

Squirrel monkey


Valtaosa sikäläisestä eläimistöstä oli meikäläiselle täysin uniikkia, eikä niitä kaikkia voi tässä ryhtyä luettelemaan, mutta oman erityismaininnan kyllä ansaitsee Amazonin vaaleanpunainen delfiini. Yhtenä iltapäivänä meloimme takaisin Napo-joelle ja ajoimme moottorikanootilla tunnin verran kohti Perun rajaa, suvannolle jossa asuu parisenkymmentä pinkkiä delfiiniä. Otus on täsmälleen saman näköinen kuin harmaa serkkunsakin, vain väri poikkeaa. Kukaan ei kuulemma oikein tiedä miksi. Mutta hassun näköinen kaveri oli, vähän kuin sarjakuvista repäisty.

Tuntemattomaksi jäänyt kolmikko


Yhteenvetona voisi sanoa, että Napo Wildlife Center on äärimmäisen mielenkiintoinen paikka sademetsästä ja sen eläimistöstä kiinnostuneelle matkailijalle, mutta mikäli nuo eivät ole päällimmäiset kiinnostuksen kohteet, saattaa paikka jäädä pieneksi pettymykseksi. Meille NWC tarjosi juuri sitä mitä olimme sieltä lähteneet etsimäänkin, eläinten spottaamisen vaikeus tuli pienenä yllätyksenä, mutta sellaista se luontomatkailu vaan on. Ja kun pieni harmitus hiipi mieleen toisen turhan saukkoretken jälkeen, lohdutin itseäni sillä, että matkamme jatkuu täältä Galapagossaarille, missä ei taatusti tarvitse eläimiä kyttäillä, pikemminkin täytyy varoa astumasta niiden päälle!

Tarantella päiväunilla