Galapagosilla

Ensimmäiseksi huomaan muutoksen siitä, että joudun nieleskelemään korviani auki; kone on siis selvästikin aloittanut laskeutumisen. Sitten koneen ikkunasta näkyy pieni mutta korkea luoto, sitten toinen ja kolmaskin, vihdoin kaukana edessä häämöttää ihan oikea saari. Mua jännittää. Ei suinkaan laskeutuminen itsessään, vaan paikka mihin olemme laskeutumassa, eli Galapagossaaret.

Ensimmäinen kosketukseni noihin vulkaanisiin kivikasoihin ja niiden huikeaan eläimistöön tapahtui joskus 60-luvun loppupuolella, kun edesmennyt äitini toi joltain kongressimatkaltaan Lontoosta mulle tuliaisiksi pienen nipun National Geographic –lehtiä. Yhdessä niistä oli laaja, monen aukeaman kuvareportaasi Galapagossaarista ja tuohon artikkeliin jäin koukkuun. Ennen noihin lehtiin kajoamista en osannut varmaan sanaakaan englantia; lukeminenkin taisi olla aika vastaopittu taito. Mutsi suomensi mulle kuvatekstit, mutta leipätekstin kohdalla hän vain ystävällisesti lupasi sanakirjansa mun vapaaseen käyttöön! Oli kyllä varsinainen urosmehiläisen teko sen ikäiseltä pikkukundilta – ilman minkäänlaista kielitaitoa – lukea ja ymmärtää tuo useamman sivun artikkeli! Ei ollut mutsi aivan tyhmä; poika oppi ihan kelpo englannin sangen varhaisessa vaiheessa ja tuo tapahtuma oli kaiken alku, kiitos äiti.

Isabela Island

Paljon on noiden tapahtumien jälkeen vettä virrannut Vantaassa ja sittemmin myös Päijännetunnelissa, mutta Galapagossaaret eivät ole haihtuneet mielestäni. Saarten sijainti jokseenkin kaukana Suomesta ja oikeastaan kaikesta muustakin on vain rajoittanut matkustamista sinne, mutta nyt istuin lenskarissa joka värkkäsi lähestymistä Baltralle, missä sijaitsee Galapagossaarten lentokenttä. Eli ei ihme jos hieman jänskätti. Edessä oli viikon risteily Galapagosin läntisillä ja pohjoisilla vesillä m/c Cormorant –nimisellä kuudentoista matkustajan katamaraanilla. (http://www.cormorant-cruise.com)

Saapuminen Galapagosille ei ole ihan yhtä yksinkertaista kuin vaikkapa Tukholmaan, vaan sekä ennen että jälkeen lennon on täytettävä useampikin lomake, joissa kysellään mitä oudompia asioita, kuten milloin matkustaja viimeksi on ollut kosketuksissa koirien kanssa tai mahtaako mukana olla retkeilyvarusteita kuten kenkiä! Ensimmäinen asia koneesta laskeutumisen jälkeen on jalassa olevien kenkien pohjien desinfiointi, jolla halutaan estää vieraslajien pääsy saarten herkkään ekosysteemiin. Lisäksi Baltran kentällä käytetään kättä sadan dollarin edestä lompakolla, luonnonpuiston pääsymaksu. Galapagosilla ei nimittäin oikein voi käydä vierailematta luonnonpuistossa, sillä peräti 97% saarten pinta-alasta suojelualuetta, mihin edes paikalliset eivät pääse ilman laillistettua opasta.

Leguaani

Meidän laillistettu oppaamme Paulina odotteli meitä suuren ”Cormorant” –kyltin kanssa heti muodollisuuksien jälkeen valmiina keräämään katraansa. Paulinan ympärille kerääntyi pian koko kuusitoistapäinen laumamme; nuorehko pariskunta Singaporesta, hieman varttuneempi pariskunta Lontoosta, keski-ikäinen pariskunta kolmen teini-ikäisen kundin kanssa Liverpoolista, viisihenkinen australialaisperhe aikuisten lastensa kanssa ja me. Porukka vaikutti fiksulta ja asialliselta, kaikki osasivat esitellä itsensä heti ensitapaamisella ja juttu lähti luistamaan saman tien; kyllä näiden kanssa luulisi pärjäävän viikon pienessä laivassa.

Venematka Baltralta Galapagosin hallinnolliselle pääsaarelle Santa Cruzille otti vain pari minuuttia, minkä jälkeen lähdimme bussilla kohti pääkaupunki Puerto Ayorassa odottavaa laivaamme. Matkalla pysähdyimme ihmettelemään Los Gemelos –nimistä kaksoiskraateria. Kraaterit ovat halkaisijaltaan muutaman sata metriä ja ehkä sata metriä syviä. Luulin niiden olevan vanhoja tulivuoren purkautumisaukkoja, mutta Paulina kertoi ihan jotain muuta. Kaikki Galapagosin saarethan ovat tulivuoren huippuja, jotkut aktiivisia ja toiset sammuneita, mutta kaikki kuitenkin pelkää laavaa. Sisältä saaret ovat kuin sveitsinjuustoa, täynnä onkaloita, reikiä ja laavatunneleita. Los Gemelosin kraaterit ovat syntyneet muutama tuhat vuotta sitten tällaisen laavatunnelin ”katon” romahtaessa kuin suomalainen ratsastusmaneesi konsanaan. Tällaisia kuoppia ja kraatereita Galapagosilla on lukemattomia, Los Gemelos niistä suurin.

Valmiiksi punainen mutta ei syötävä

Myöhään iltapäivällä saavuimme Puerto Ayoran satamaan ja siirryimme Cormorantille, missä ensimmäisen päivän ohjelmaan ei juuri muuta ehtinyt kuulumaan kuin majoittuminen, alkubriefing ja illallinen. Paatilla on kahdeksan kahden hengen hyttiä, joissa kaikissa on oma pieni parveke ja tilaa jopa yllättävän paljon, meidänkin hytissä oli parivuoteen lisäksi pieni kirjoituspöytä ja lyhyt sohvanpätkä. Kylppäri oli isompi kuin ruåtsinlaivalla, kyllä täällä viikon yöt nukkuisi mukavasti. Risteilyn aikataulu on laadittu mielestäni aika fiksusti niin, että siirtymät paikasta toiseen tapahtuivat aina öisin, niin että joka aamu heräsimme uudessa paikassa ja päivät saatoimme käyttää kokonaan näihin paikkoihin tutustumiseen. Vain kahtena päivänä ajoimme lounaan jälkeen lyhyen siirtymän päiväsaikaan. Alkubriefingissä käytiin esittelyjen jälkeen läpi risteilyn turvallisuusseikat ja tulevan viikon ohjelma, joka runsaudessaan vaikutti sekavalta; esityksen jälkeen päässä pyöri lukemattomia uusia paikannimiä ja outoja eläinlajeja, onneksi kaiken matskun sai myös paperilla, joihin rauhassa tutustuminen selkeytti ajatuksia kummasti. Illallista syödessä laskeskelimme Naisen kanssa että mikäli risteilyn ruokailut tulevat olemaan samanlaisia kuin tämä illallinen ja snorklaaminen tulee olemaan viikon ainoa liikuntamuoto, voimme molemmat varautua kolmeen-neljään lisäkiloon! Illallinen oli sekä laadussa, määrässä että monipuolisuudessaan mykistävä. (Kaksi niitä kiloja sitten tuli. L) Olin varmaan juuri nukahtanut puoliltaöin, kun unen läpi kuulin ankkuriketjun kolisevan ja tunsin laivan keinumisen muuttavan luonnettaan: olimme liikkeellä ja kohti monivuotista haavettani, tuntui hyvältä.

m/c Cormorant

Meidän lauantaista lauantaihin kestänyt risteilymme vei meidät läntisiin ja pohjoisiin Galapagossaariin, viikon reissu ei valitettavasti riitä koko saaristoon tutustumiseen edes pintapuolisesti, siihen tarvittaisiin toinenkin viikko. No, onpahan hyvä syy poiketa tuolla toistekin. Meidän reittimme kulki suunnilleen seuraavaa reittiä: Baltra - Santa Cruz – Isabela – Fernandina – uudestaan Isabela – päiväntasaajan ylitys – Santiago Island – Genovesa – North Seymour – Baltra. Vaikka Santa Cruz on Galapagosin pääsaari ja hallinnollinen keskus, on viidestä tulivuoresta muodostuva Isabela ylivoimaisesti suurin saari, halliten näkymiä lähes joka paikasta. Risteilyn toisena päivänä teimme parin tunnin patikoinnin Sierra Negraan, yhdelle viidestä Isabelan huipusta. Tuolla reissulla tuli taas esiin tämä luontomatkailun kurjuus ja riskit; näkymät huipulta olisi varmasti olleet kerrassaan komeat, mutta juuri tänään huipulle oli parkkeerannut paksu pilvi, joka blokkasi näkymän jopa kraaterin toiselle puolen, puhumattakaan laajemmista maisemista!

Noin 100-vuotias!

Iltapäivällä kävimme tutstumassa kilpikonnien ”kasvatuslaitokseen”. Galapagosilla elää ties kuinka monta eri kilpikonnalajia, joista jotkut ovat kriittisen lähellä sukupuuttoa (Kuuluisa ”Lonesome George”, oman lajinsa viimeinen menehtyi juuri muutama kuukausi sitten, en valitettavasti ehtinyt näkemään.), tässä kasvatuslaitoksessa pyritään huolehtimaan lajien säilymisestä kasvattamalla harvinaisimpien lajien poikasia siihen asti että niillä on edes kohtuulliset mahdollisuudet selvitä luonnossa hengissä. Se, onko tuolla tavalla elossa pidetty kanta enää luonnonvarainen ja kuuluuko ihmisen ylipäätään ”ronkkia” luonnon omaa kiertokulkua tuolla tavalla, on taas sitten ihan oma oopperansa, enkä tässä nyt ajatellut ottaa siihen sen enempää kantaa. Paikka oli mielenkiintoinen ja uskottavahan se oli, että kyseessä oli useampi (geneettisesti) eri laji, vaikka rehellisesti sanottuna mun silmissä ne kaikki kilpikonnat näyttivät täsmälleen samoilta! Loput iltapäivästä hortoilimme Puerto Villamil’ssa, joka on Isabelan suurin (ja ainoa) kaupunki. Ecuadorin omituinen lainsäädäntö teki kylästä oudon hiljaisen sunnuntai-iltapäivänä, paikka oli kuin neutronipommin jäljiltä, ei ihmisiä missään. Ecuadorissa nimittäin on jo muutaman vuoden ollut voimassa asetus, joka kieltää alkoholin julkisen anniskelun sunnuntaisin, joten tällainen rantakohde lukuisine baareineen vaikutti hassun kuolleelta. Onneksi aallonmurtajan kärjestä löytyi yksi rähjäinen kuppila, jonka omistaja ei suhtautunut lakiin kovinkaan pilkuntarkasti, joten saimme huuhdeltua päivän pölyt kurkustamme kylmällä oluella. Muualla lakia tunnuttiin kunnioittavan aika hyvin, jopa pääkaupunki Quitossa, JW Marriot –hotellissa jouduimme sunnuntain illallisella huuhtomaan pihvin alas vedellä punkun sijasta! Huonepalvelusta olisi kuulemma saanut viiniä, mutta tietysti vain huoneessa nautittavaksi…

Ei vaan jaksa...

Maanantaina heräsimme Isabelan länsirannalla, Moreno Pointissa. Rantauduimme kumiveneillä keskelle juuri sitä Galapagosin luontoa, jonka olen tässä vuosien mittaan niin monesti kuvittellut: rannalla loikoilivat sulassa sovussa niin merileijonat kuin merileguaanitkin, seassa tepasteli erittäin harvinaisia Galapagosin pingviinejä ja lentokyvyttömiä cormoranteja, kaiken yllä liiteli fregattilintuja kaulan punaiset soidinpussit pulleina… Näky oli niin mykistävä että mulla meni varmaan ainakin ensimmäinen tunti pelkästään kivellä istumiseen ja ihmettelemiseen.

Gimme high five!

Ennen lounasta ohjelmassa oli reissun ensimmäinen snorklaus. Vesi ei ollut niin kristallinkirkasta kuin jossain Thaimaassa tai Kreikan saaristossa, mutta kyllä täälläkin näkyvyyttä useampi kymmenen metriä on. Reilun tunnin snorklaus alkoi heti ikimuistoisesti kun sellainen ehkä puolitoista metrinen hai (white tip reef shark, en osaa suomentaa) ui suoraan allani! Luulin otuksen katoavan kaukaisuuteen, kun se yllättäen kääntyikin ympäri ja nousi pohjasta mun kanssa lähes samaan syvyyteen ja tuli ilmeisesti tarkastamaan mahdollisen syömäkelpoisuuteni. Otus ui täyden kierroksen ympärilläni, lähimmillään ehkä metrin päässä ja todettuaan mut syömäkelvottomaksi, lipui kohti parempia saalistusvesiä, wow! Olin niin täpinöissäni, että muistin ranteessani roikkuvan uutukaisen vesitiiviin kamerankin vasta hain kadottua näköpiiristä. Hertta hakkasi sen verran kovilla kierroksilla että katsoin viisaimmaksi pitää pienen hengähdystauon pinnalla ennen uusia seikkailuja! Myöhemmin samalla snorklauksella pääsin ihastelemaan merikilpikonnan ruokailua lähietäisyydeltä ja nyt muistin jo kameranikin.

Uimakaveri

 Lounaan jälkeen laiva siirtyi alle tunnin matkan päähän, Elizabeth Bay’hin, missä tutustuimme kumiveneistä käsin mangrove ”rämeeseen”. Mangrovepusikoiden lomassa risteilee lukemattomia kanavia ja laguuneja, jotka kaikki vilisivät elämää. Jostain syystä vesi täällä oli aivan kristallinkirkasta, joten pohja näkyi koko ajan. Ehkäpä hienoin näytelmä nähtiin kun noin satapäinen kultarauskuparvi ui veneemme ympärillä. Rauskun uinti näyttää tosi hassulle, voisi luulla että kyseessä on lentävä lintu eikä suinkaan uiva kala! Kun kymmenien ja kymmenien kultarauskujen ruosteenpunaiset ”siivet” välkkyivät viistossa ilta-auringossa lähes käsinkoskeltavina, tuntui aivan kun olisi astunut sisään johonkin BBC:n luontodokkariin, melkein odotti David Attenboroughin alkavan selostaa tapahtumaa…

Flamingo

Tiistaina heräsimme saarista nuorimman, Fernandinan rannassa. Fernandina on geologisesti ajateltuna vielä aivan imeväinen, iältään ainoastaan muutama miljoona vuotta. Saari eli tulivuori on edelleen aktiivinen, sijaitseehan se Galapagosin hotspotissa, eli pisteessä mistä kaikki muutkin Galapagosin saaret ovat saaneet alkunsa. Viimeksi Fernandina on purkautunut huhtikuussa 2009, ja huolimatta kiihkeistä toiveistani viettää edelleen hiljaiseloa. Rantautumispaikkamme Mangle Point on kilometrien laajuinen, pikimusta laavakenttä, joka syö kengistä pohjat muutamassa tunnissa. Fernendinan laava on nimittäin lähes pelkästään vulkaanista lasia; jos kahta laavanpalaa koputtaa yhteen on ääni suunnilleen sama kun hölskyttäisi kaljakoria! Tuohon kun lisätään laavakiven erittäin terävät muodot, ei tuolla tosiaankaan tee mieli kompastua! Luulisi että tuollaisella laavakentällä ei juuri elämää esiinny, mutta kyllä siellä muutama hämmästyttävän sitkeä kaktus sinnitteli, tarjoten varjoisan levähdyspaikan laavaliskoille. Se, millä nämä laavaliskot elävät moisessa paikassa, ei selvinnyt mulle.

Pelikaani

Iltapäivällä ylitimme salmen takaisin Isabelan puolelle, missä ohjelmassa oli jälleen snorklausta ja lintuja. Lyhyellä matkalla salmen yli bongasimme kaksi humpback whale’a (ryhävalas?) vajaan sadan metrin päässä laivastamme. Mielestäni niiden keskinäinen kisailu ja kirmailu näytti kovasti pariutumisrituaalilta, mutta Paulina väitti sekä paikan että ajankohdan olevan totaalisen väärä valaiden pariutumiselle. Ehkäpä kyseessä sitten oli vaan hieman leikkisämmät yksilöt, tiedä häntä.

Keskiviikkona piipahdimme uudemman kerran Fernandinalla, tällä kertaa Espinosa Point’ssa, missä täysin sulassa sovussa pesii sekä valtava merileguaani yhdyskunta että sadat lentokyvyttömät cormorantit. Etenkin merileguaaneja oli niin paljon, että ihan oikeasti piti keskittyä ettei olisi astunut niiden päälle. Kuten kaikki muutkin Galapagosin eläimet, ovat myös merileguaanit täydellisen välinpitämättömiä ihmisistä eivätkä väistä ennen kun niiden päälle astuu. Kulkeminen tuolla oli siis jopa hieman hankalaa kun koko ajan piti yrittää huolehtia luonnonpuiston kolmen metrin varoetäisyydestä eläimiin, välillä se oli vaan mahdotonta. Kohtuullisen hurjasta ulkonäöstään huolimatta merileguaani on ihmiselle täysin vaaraton kaveri, jonka menu muodostuu merenpohjan levästä yms. Saattaapa hyvinkin olla rumin koskaan näkemäni otus.

Merileguaani

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä siirryimme Isabelan pohjoiskärjen ympäri Santiagolle, risteilyn pisin siirtymä ja kovin merenkäynti, sillä Isabelan pohjoispuolella ei ole yhtään merenkäynniltä suojaavaa saarta muutamaan tuhanteen kilometriin! Tuolle siirtymälle sattuu myös reissun ensimmäinen päiväntasaajan ylitys, mitä pidetään ainakin ensikertalaiselle jonkinlaisena rituaalitapahtumana. Meidätkin kutsuttiin komentosillalle kello yhdeksitoista todistamaan gps:n näyttöön ilmestyvää 00°00,00’ –lukemaa. Ilmestyihän ne maagiset lukemat näytölle, eikä paatti odotuksista huolimatta hypähtänyt lainkaan ylittäessään tuon kuvitellun rajan, vaikka jotkut sellaista hieman odottivatkin. ;)

Santiagolla ohjelmassa oli aamupäivällä parin tunnin leppoisa kävely saaren huimaa linnustoa ihmetellen ja iltapäivällä vapaata melomista ja snorklausta Buccaneer Covessa. Iltapäivällä osa porukasta otti kumivenekyydin rantaan, joka on yksi komeimmista koskaan näkemistäni biitseistä. Mä kun en ole mikään varsinainen rantaihminen, niin vietin iltapäivän snorklaten ja ennen illallista kävimme Naisen kanssa melomassa parin tunnin lenkin lahden rantoja myötäillen. Pieni liikunta teki terää, puhumattakaan siitä, miten hauska oli seurata uteliaiden merileijonan poikasten pyörimistä kajakkien ympärillä; rohkeimmat niistä kävivät jopa tönimässä meitä kuonoillaan. Mieleenpainuvin hetki koettiin kun täysikasvuinen (siipien kärkiväli yli 2m!) keisarifregattilintu päätti laskeutua Naisen kajakin kannelle! Siinä se lepäili kymmenisen minuuttia ja antoi meidän ihailla itseään lähietäisyydeltä, Nainen noin metrin ja mä muutaman metrin päästä. Ja kuten Galapagosin eläimet yleensäkin, oli myös tämä kaveri täysin peloton ja luottavainen ihmisiin, se ollut moksiskaan meidän puheista tai pienestä melomisesta!

Sinijalkasuula

Perjantai valkeni Genovesalla, joka on hyvin samantyyppinen saari kuin Santiagokin ja myöskin ohjelmamme oli samanlainen. Täältä mieleen jäi parhaiten paikallinen pöllö (short-eared lawa owl), sillä se noudattaa Galapagosin eläinkunnan tapoja poiketen kaikista muista eläimistä ja niiden tavoista. Tämä kaveri on siitä erikoinen pöllö, että se nukkuu yöt ja saalistaa päivällä! Oli hienoa päästä seuraamaan pöllön saalistamista hyvässä päivänvalossa, yleensähän sitä voi nähdä erittäin hämärässä tai täysin pimeässä, ja siinä taas ei paljon ole nähtävää.

Päiväpöllö

Iltapäivällä ankkuroimme Darwin Bay’iin ja ajoimme kumiveneillä lahden pohjukkaan hohtavan valkoiselle hiekkarannalle, missä sadat merikilpikonnat pesivät. Merikilpikonna on siitä hassu otus, että vaikka se elää käytännössä koko elämänsä vedessä ja liikkuu maalla erittäin kömpelösti, pesii se kuivalla maalla. Naaras rantautuu hiekkarannalle ja kaivaa evillään laajan kuopan, mihin se laskee munansa, jopa kaksi sataa kerrallaan. Munat laskettuaan naaras peittää kuopan ja palaa takaisin mereen, jättäen munat ns. oman onnensa nojaan pariksi kuukaudeksi. Kun munat aikanaan kuoriutuvat, nousevat noin tikkuaskin kokoiset poikaset hiekasta ja luontaisen vaistonsa ohjaamina aloittavat elämänsä vaarallisimman matkan, muutaman kymmenen metrin vaelluksen kohti merta. Tämä vaellus on lyhyt, mutta joistakin poikueista jopa 2/3-osaa päätyy tuolla matkalla petojen, lähinnä lokkien ja vastaavien, saaliiksi.

Lauantaiaamuna meillä oli vielä aikaa vihoviimeiseen visiittiin, tällä kertaa pienelle North Seymourin saarelle. Jos aiemmin nähdyt saaret olivat olleet vaikuttavia linnustoltaan, on North Seymour jotain aivan uskomatonta. Täällä taivas tosiaan on kirjaimellisesti mustanaan linnuista. Paulina kertoi että täällä pesii kaikki muut Galapagosin lintulajit paitsi albatrossi ja pingviini ja se on kyllä helppo uskoa kun väistelee keskellä polkua muniaan hautovaa punajalkasuulaa tai katsoo Galapagosin haukkaa silmästä silmään parin metrin päästä. Joulukuu on keisarifregattien pariutumisaikaa; uskomattoman komea näky kun fregattiurokset yrittävät kiinnittää naaraiden huomion itseensä pullistamalla kirkkaan punaisen kurkkupussinsa äärimmilleen.

Komee "aataminomena"

Valitettavasti kaikki kiva loppuu aikanaan, aivan liian pian meilläkin oli aika siirtyä muutaman kilometrin päähän Baltralle ja lentokentälle, valmistautumaan kotiinlähtöön. Koko meidän ryhmä lähti samalla lennolla, osa jäi Guayaquil’iin ja osa jatkoi meidän tapaan Quitoon asti, mutta lopulta ihan mukava porukka hajaantui omille teilleen ympäri maailman. Mulle tuo kulunut viikko tarjosi juuri sitä mitä olin odottanutkin ja sen perusteella mitä juttelin kanssamatkustajien kanssa, ei kukaan vaikuttanut mitenkään pettyneeltä, pikemminkin päinvastoin, monet sanoivat saarten luonnon olevan vielä uskomattomampaa kuin odotuksissa. Ainoa eläin joka mun omalta toivelistalta jäi näkemättä, oli Galapagosin albatrossi, mutta tämä oli tiedossa jo etukäteen, sillä tuo jättiläinen pesii vain Españolan saarella, mikä ei kuulunut meidän risteilyohjelmaan. Mutta onpahan nyt hyvä syy palata Galapagosille, pitää vain muistaa valita sellainen risteily joka suuntautuu Galapagosin itäisille ja eteläisille vesille; San Cristobalille, Españolalle, Santa Felle, Floreanalle… Miten paljon maailmassa onkaan näkemättömiä paikkoja kun pelkästään Galapagosillakin on niitä vielä vaikka kuinka paljon!

"Angry birds"

Turha on kai sanoa tähän loppuun, että sellaiselle ihmiselle joka on yhtään kiinnostunut luonnosta, kuuluu Galapagossaaret paikkoihin joissa täytyy päästä kerran elämässä käymään. Muhun paikka teki niin suuren vaikutuksen, että aion vielä lähitulevaisuudessa palata Galapagosille, toiselle risteilylle tarkastamaan nuo nyt näkemättä jääneet saaret…